Yritän pysyä positiivisena, vaikka minua yritetään kivulla nujertaa

Yritän pysyä positiivisena, mutta jos olen täysin rehellinen, niin nyt se on aika vaikeaa. Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut minulle kaikkea muuta kuin helppo. Harmittaa. Tällä hetkellä lonkat ja lantionalue on todella kipeänä. En pysty kauaa seisomaan, kävely ja taaperon nostaminen on vaikeaa. Onneksi sentään nyt pystyn enemmän istumaan ja vähän myös kumartumaan. Kipulääkkeiden avulla olo on ihan siedettävä, vaikka kipua tuntuukin. Jotain edistystä sentään!

Tammikuu-huhtikuu kärsin päivittäisestä TMD (leuan ja päänalueen) kivusta mikä vaikeutti elämääni. En pystynyt moneen kuukauteen kunnolla syömään, välillä oli vaikea olla ja nukkua, vatsan toiminta meni sekaisin. Painoa putosi 10kg. TMD vaikuttaa minulla vieläkin, todennäköisesti loppuelämäni, mutta nyt kova päivittäinen kipu on muuttunut jäykkyydeksi. Pystyn syömään paremmin.

Toukokuussa välillä kiinnikkeet jomottelivat (minulle tehty kolme sektiota). En ajatellut siinä olevan mitään ihmeellistä. Koska oloni TMD:n suhteen alkoi viimein olla parempi se vaikutti jaksamiseeni. Rupesin innoissani päivittäin puuhailemaan puutarhassa, käymään lenkillä, pomppimaan trampoliinilla ja enemmän retkeilemään lasten kanssa. Välillä jomottelu tai vihlonta alkoi olla kovempaa, varsinkin kun olin pomppinut trampoliinilla. Olisi pitänyt tajuta hiljentää tahtia, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty kolmen lapsen kotiäitinä. En osannut ajatella miten kova kipu minua odottaisi.

Toukokuun lopulla (27.5) sain ensimmäisen kipukohtauksen. Siitä lisää täällä. En pystynyt istumaan enkä kunnolla kävelemään. Heittäydyin lattialle makaamaan. Pelkäsin mikä minua vaivaa. Kun rauhoituin, niin ymmärsin, että kiinnikkeet kipuilevat ja se voi tehdä kovaakin kipua. Onneksi tytöt olivat silloin mammalla ja papalla ja Pekka oli kotona. Selvitimme asiaa ja epäilimme kyseessä olevan kiinnikekipua sekä mahdollisesti lantiopohjan lihasten kipuilua. Kipua tuntui, vatsassa, sektioarvessa, lonkissa, häpyluussa, häntäluussa ja alaselässä. Kipu tuntui samankaltaiselta kuin mitä liitoskivut olivat minulla raskaana ollessa tuntuneet, mutta paljon kovempana.

Kovin kipu helpotti yöllä kun olin ottanut lääkettä ja pitänyt lämpötyynyä tuntien ajan. Kuitenkin kipu oli kovaa, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoa kuin poitsua hoitaa seuraavina päivinä. Luin lonkkakivusta, että jos se ei helpota viikon kuluessa niin asiaa pitää tutkia ja mennä lääkäriin. Ajattelin, että kipu ajan kanssa helpottaa. 

Muutama päivä ensimmäisen kipukohtauksen jälkeen sain toisen kipukohtauksen (1.6). Nyt kipu oli niin kovaa, että ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä päivystykseen. Siitä enemmän täällä. Siellä selvisi, että tosiaan mistään vakavasta ei ole kyse, vaikka tämä inhottavaa onkin. Lantionalueen lihakset ja lonkat ovat liikaa rasittuneet ja kiinnikkeet aiheuttaneet kipua (liittyen mm suoliston toimintaan). 

Lääkäri oli kirjoittamassa minulle sairaslomaa ja alkoi kyselemään minkälaista työtä teen. Hymähdin ja totesin, että olen kotiäiti. Siihen lääkäri huokaisi ja sanoi "no... lepääminen onkin sinulla sitten vaikeampaa." Näinhän se on. Kun Pekan kanssa lähdimme päivystyksestä, autossa minulta pääsi itku. Mietin miten selviän arjesta pienten lasten kanssa, kun en voi kunnolla kävellä enkä istua ja minun pitäisi levätä. Kaikenlisäksi taipeeseen ilmestyi näytteenottojen jälkeen mustelma ja myös käsi oli muutamana päivänä kipeä, en saanut sitä kunnolla suoritettua. Ei ole koskaan aiemmin verikokeiden jälkeen käynyt näin. Kaikkea nyt sattuu ja tapahtuu.

Onneksi olen saanut äitini ja anoppini avuksi ja Pekalla on välillä vapaapäiviä. Minulla on ollut tilaisuus levätä ja parannella. Varsinkin viime viikolla milloin kiputilanne oli todella akuutti. Miten kiitollinen olen Pekasta ja siitä että lasten isovanhemmat asuvat lähellä, haluavat ja pystyvät auttamaan. Kiitos kaikesta avusta ja tuesta mitä olen saanut ♡

Olin odottanut kesää, laskenut päiviä ja tehnyt suunnitelmia. Meinasin keväällä tehdä blogiin kesäsuunnitelmapostauksen, aloitin tekemäänkin sitä, mutta jostain syystä päätin että en teekään sitä loppuun. Oliko se joku etiäinen? Aavistinko, että jotain pahaa tapahtuu? Nyt nimittäin näyttää monien kesäsuunnitelmien suhteen todella huonolta, koska liikkuminen on minulla niin vaikeaa. Olo on lannistunut, mutta olen päättänyt, että en anna pettymyksen jyrätä ylitseni. En odota liikoja, mutta haluan kuitenkin nähdä toivoa. Onneksi kesä on vasta alussa. On kesässä paljon hyvääkin, vaikka liikkuminen olisi vaikeaa. Pitää vain tsempata ja keskittyä niihin hyviin asioihin kuten vaikkapa aurinkoon ja lämpöön, kukkiin, kesämekkoihin, lasten iloon, paljaisiin varpaisiin, mansikoihin ja jäätelöön. Kokemuksesta tiedän, että kyllä vielä tulee se päivä, kun en tunne enää kipua. Niin myös tämän vaivan kanssa, siihen vain täytyy luottaa ja malttaa odottaa. Ja jos ei isompaa helpotusta tulekaan, niin sitten tutkia tätä asiaa lisää ja miettiä mitä tälle voisi tai pitäisi tehdä. Nyt kuitenkin lepään niin paljon kuin vain tässä hässäkässä pystyn ja keskityn miettimään hyviä asioita. Katse eteenpäin.