Liitoskivut ovat piinanneet minua tässä kolmannessa raskaudessa. Kipu tuntuu ainakin häpyluun, lonkan ja alaselän tuntumassa. Syynä on kuulemma raskaushormoni joka pehmentää kudoksia tulevaa synnytystä varten. Voi kunpa kehoni tietäisi, että tälläkin kertaa synnytystapani on sektio, niin tältä vaivalta olisi voinut välttyä, heh.
Kipuilu taisi alkaa jo helmikuussa, mutta silloin se oli satunnaista eikä pahemmin vaikuttanut elämääni muuten kuin välillä ikävänä tunteena. Mitä pidemmälle kevät on mennyt ja raskaus edennyt sitä kipeämmäksi olen tullut ja sitä enemmän liitoskivut ovat vaikeuttanut arkeani.
En ole enää moniin viikkoihin pystynyt kävelemään pidempiä matkoja, välillä tunnen kipua kävellessäni vain muutamia askeleita tai rappusia, jopa levossa. En pysty tekemään mitään fyysisesti raskasta, perus siivoamallakin saan itseni kipeäksi. Kipu on ollut ajoittain ihan kamalaa, välillä jomotusta ja kolotusta, joskus kipupiikkejä ja vihlovaa/säteilevää polttavaa tunnetta. Sitä on vähän vaikea selittää.
Ennen tätä kolmatta raskautta en edes oikein tiennyt mitä liitoskivut ovat. Olin kuullut siitä, mutta en ollut tutustunut aiheeseen sen tarkemmin ennen kuin nyt se sattui omalle kohdalle. Olen jutellut asiasta neuvolassa, se on keventänyt oloani. Vaikka minulle tämä on kurjaa ja tekee ajoittain oloni todella tukalaksi, kivut eivät ole vaarallisia minulle tai vauvalle, inhottavaa vain. Mitä useampi raskaus takana sitä enemmän kaikenlaisia vaivoja saattaa helpommin tulla. Sain neuvoja että tukivyöstä saattaisi olla apua ja kannattaa nukkua tyyny jalkojen välissä. Levätä, kun tekee kipeää.
En tiedä miten selviäisin tästä loppuraskaudesta ilman läheisten apua. Onneksi mamma ja mummi ovat auttaneet minua eskarilaisen kuljetuksissa, silloin kun Pekka on ollut töissä. Minua harmittaa, että Pekka joutuu kotona rehkimään paljon enemmän kuin ennen työpäivien lisäksi. Minulla olisi halua ja tarmoa ajatuksen tasolla tehdä vaikka mitä ja pärjätä itse, mutta minun on täytynyt hyväksyä se, että joudun nyt loppuraskauden ottamaan iisimmin ja pyytämään apua. En vain yksinkertaisesti pysty tekemään asioita niin kuin ennen, se on pitänyt monta kertaa kantapään kautta kokea ja hyväksyä. Tilanne on nyt tämä, enkä mahda sille mitään.
Harmittaa, kun joudun oikeastaan vain kökkimään ja lepäilemään. Onneksi meillä on oma piha missä lapsilla on paljon tekemistä. Minä voin istua ja katsella heidän leikkejään. Pekka on ihana ja vie tyttöjä puistoon, retkille ja pyöräilemään. Minä pystyn osallistumaan silloin jos kuljemme johonkin tiettyyn paikkaan autolla niin ettei minun tarvitse paljon kävellä tai liian kauan seisoa. Joo harmittaa, mutta olen yrittänyt lohduttautua sillä, että tämä on väliaikaisia eikä raskautta ole enää kovin kauaa jäljellä. Ja vaikka oloni on kipeä ja kurja niin tietenkin tämä kaikki on sen arvoista, että saamme meidän "masuvauvan" elämäämme. Hän on meille niin odotettu, rakas ja tärkeä. Kun pidän sen mielessä kipua on helpompi sietää.
Tsemppiä kaikille raskausvaivoista kärsiville! ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♡