Käynti äitiyspoliklinikalla

Tänään rv 36+1 kävin sairaalassa äippäpolilla katsomassa ja kuulemassa "masuvauvan" vointia sekä selvittämässä tulevan sektiopäivän. Sektio tulee olemaan kohdallani jo kolmas ja minulle ainoa tapa synnyttää. Ensimmäinen synnytys oli todella rankka kokemus, joka päättyi kiireelliseen sektioon, edellinen ja tämä kolmas synnytys ovat suunniteltuja sektioita. Olisi hyvin epätodennäköistä, että minun kohdallani vauva mahtuisi syntymään ja muutenkin, että perinteinen synnytys kohdallani etenisi ja onnistuisi. Kahden sektion jälkeen on yleistä ja turvallista, että myös kolmas synnytytapa on sektio. Se on ollut minulle alusta asti selvää. 

Pekka ei päässyt mukaan kätilön ja lääkärin vastaanotoille koronarajoitusten takia. Se harmitti minua, koska käynnit olivat jännittäviä ja infoa tuli paljon. Ensiksi kävin istumassa käyrällä, vauvan sykkeet näytti hyvältä 150-155, samaa luokkaa kuin neuvolassakin. Välillä lukemat pomppi 145-177 välillä. Vauvalla on kohdussa hyvät oltavat. Minulla tuli vähän huono olo, koska tuoli oli vähän takakenossa. Onneksi minun ei tarvinut istua kuin n.15 min, tarvittavat tiedot vauvan voinnista pystyi siinä ajassa näkemään, eikä mitään poikkeavaa ollut. Onneksi. Olin huoneessa/tilassa kätilön kanssa kahdestaan.

Siirryin odotusaulaan odottelemaan lääkärille pääsyä, siellä oli lisäkseni yksi ihminen. Eli todella väljää. Ihan hyvä, että taukoa vähän oli, koska tulin käyrällä istuessani vähän huonovointiseksi. Minut kutsuttiin lääkärin huoneeseen, paikalla oli myös opiskelija mikä sopi minulle hyvin. Aluksi juteltiin raskauden kuulumisia, lääkäri kyseli vointiani mm. onko turvotuksia? Vastasin, että ei muuten kuin ajoittain vähän sormissa. Hän katseli neuvolakorttiani ja tietojani. Kaikki näytti hyvältä. 

Kerroin, että tulin käyrällä istuessani vähän huonovointiseksi. Lääkäri oli empaattinen ja ymmärtäväinen ja nosti tuolin/pöydän selkänojaa ylemmäs, että pystyin olemaan mahdollisimman pystyssä. Tietysti sillä edellytyksellä, että ultraaminen onnistuisi. Lääkäri ja opiskelija tunnustelivat kohtua, sitten oli aika ruveta ultraamaan. Näkymä oli onneksi hyvä. Vauva oli viime viikkoisesta neuvolakäynnistä kääntynyt ja oli nyt jalkatarjonnassa. Eli jalat alaspäin, pää ylhäällä, jännää. Tätä olin kyllä aavistellutkin, kun vauva oli aiemmin muljunnut mahassa tosi inhottavasti ja yöllä tuntui että hän potki alhaalla. Vauvan asento on vaihdellut paljon raskauden aikana ja kohdussa on tosiaan vieläkin hyvin tilaa. Ei siis ihme, että vauva siellä pyörii.

Minun suureksi yllätykseksi meidän poika näyttäisi olevan pienempi kuin siskonsa. Meidän kesäkuinen sai mitan 2kg 600g, syntymäpainoksi arvioitiin 3kg 200g. Tytöt ovat olleet syntyessään lähemmäs nelikiloisia. Tutkimuksessa kaikki näytti hyvältä, mutta lääkäri kiinnitti huomiota toiseen munuaisaltaaseen, hän tutki ja mittasi sitä tarkemmin. Toinen munuaisaltaista vaikutti isommalta ja hipoi yläraja-arvoa. Siitä ei kuulemma tarvitse huolestua, mutta lääkäri tutkii/varmistaa asian, kun vauva syntyy.

Ultraamisen jälkeen vielä vähän juteltiin ja lääkäri päätti sektiopäivän. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan meidän kesäkuisesta tulee todella kesäkuinen ja hän tulee syntymään sillä viikolla mitä olimme ajatelleetkin rv 39+4 kesäkuun alussa. Jännittävää! Kyllä tuo helpottaa suunnittelua, valmistautumista ja tyttöjen tulevia hoitokuvioita, kun sektiopäivä on nyt tiedossa. Toivon ja uskon, että vauva pysyy kohdussa siihen asti. Minua ei ole supistellut minkään raskauden kohdalla, ei nytkään eikä vauva ole ainakaan vielä laskeutunut. Lääkärikään ei pidä sitä kohdallani todennäköisenä, että vauva sieltä etukäteen tulisi.

Lopuksi vielä juttelin kätilön kanssa sektiosta ja sain ohjeet miten valmistautua tulevaan leikkaukseen. Olen avoimesti kertonut siitä, että pelkään ja jännitän leikkaustilannetta, neuvolassa ja sairaalassa he tietävät siitä. Haluan olla luottavaisin mielin, koska aiemmissakaan leikkauksissa ei ole ollut mitään ongelmia, mutta leikkaus on silti minusta pelottava, jännittävä ja iso asia. Olen vain sellainen, että pelkään ja jännitän erikoisia, poikkeuksellisia tilanteita, varsinkin sellaisia missä minun on pakko olla aloillani pidemmän aikaa. Jännitystä ja pelkoa on lisännyt se, kun tiedän, että en saa tukihenkilöä eli Pekkaa mukaani leikkaussaliin koronarajoitusten takia. 

Oloani kuitenkin vähän helpotti, kun kuulin, että saan ottaa leikkaussaliin kuulokkeet ja voin kuunnella musiikkia. Luulen, että se saattaa vähän rauhoittaa oloani, kun kuuntelen laulun sanoja ja keskityn niihin enkä niin paljon siihen mitä ympärilläni puhutaan ja tehdään. Toivon todella, että siitä on minulle apua. Tällä kertaa aion ottaa puhelimen mukaan heräämöön, sillä viimeksi sen kaksituntisen tuijotin vain kelloa ja se oli tylsää ja epämukavaa, kukaan ei kertonut, että olisi saanut ottaa sinne puhelimen. Ahdisti kun keskityin ja mietin liikaa kaikkia mahdollisia tuntemuksia ja olotiloja, onko ne normaaleja. Odotin myös niin paljon  vauvan näkemistä muutenkin kuin vilaukselta, kaksi tuntia tuntui ikuisuudelta. Nyt tällä kolmannella kerralla voin olla mahdollisesti heräämöstä yhteydessä Pekkaan ja vauvaan, ei tarvitse olla epätietoisuudessa. Odotellessani milloin alakroppaani palaa tunto pääsen kuulemaan ja näkemään kuulumisia, kuvia ja videoita vauvasta. Ihanaa. 

Edellisellä kerralla 2018 saimme tältä rv 36+ äippäpoliläynniltä muistoksi viimeiset kuvat vauvasta masun sisäpuolelta, kuva missä oli V:n pää ja kädet sekä kuva jalkapohjasta. Tiedän, että nämä tutkimukset eivät ole huvikatselua varten, mutta olisihan joku kuva ollut kiva muisto vauvan viimeisistä viikoista kohdussa. Onneksi meidän kesäkuisesta on monta muuta ultrakuvaa mitä voi ihastella ja raskautta on muutenkin ikuistettu kivoihin masukuviin. Enää muutama viikko niin pääsemme näkemään "masuvauvan", muutenkin kuin vain kuvista, hih. Koko perhe ja lähipiirimme odottaa innoissaan syntymääsi, meidän rakas kesäkuinen, ihana pieni poikamme ♡