Tänään on menossa rv 37+6. Tähän viikkoon on mahtunut monenlaisia tunteita, kiitollisuutta ja pelkoakin. Tänään kävin KOKS:ssa, siellä tutkittiin miten vauva voi ennen tulevaa sektiota. Kävin käyrällä sekä lääkärin vastaanotolla, sekä minä, että vauva voimme hyvin. Vauvan painoarvioksi saatiin 3683g. Verenpaine mitattiin ja minun täytyy seurailla lukemia kotona, sillä ne ovat olleet vähän koholla, mutta mitään hätää ei ole.
Tosiaan kahdeksan päivän päästä meillä on vauva sylissämme. Mihin tämä aika on mennyt? Miten tätä raskautta on enää niin vähän jäljellä? Tuntuu, että vasta äsken oli syksy ja katsoimme Pekan kanssa tikkua johon oli piirtynyt kaksi viivaa. Vasta äsken oli itsenäisyyspäivä ja joulu, kun kerroimme iloiset uutiset läheisille. Tuntuu, että ei siitä ole edes kauaa kun joulukuussa oli ensimmäinen ultra, näimme pienen ihmeemme silloin ensimmäisen kerran ja uutena vuotena kerroimme raskaudesta somessa ja täällä blogissa. Helmikuussa oli rakenneultra ja sen jälkeen vietimme ihanat pienimuotoiset gender reveal juhlat. Tuntuu, että ei siitä ole edes kauaa, kun saimme tietää odottavamme ihanaa pientä tyttövauvaa. Vasta äskenhän oli huhtikuu ja raskauden viimeinen kolmannes alkoi. Eihän siitä ole kauaa kun pyysimme ystäviämme kummeiksi meidän pienelle ihmeelle ja minulle järjestettiin kiva Mother's Blessing päivä. Ja nyt raskautta on jäljellä enää viikko ja yksi päivä. Ellei jotain dramaattista tapahdu.
Päällimmäisenä tästä raskaudesta on mielessä kiitollisuus. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä miten hyvin raskaus on sujunut, vauvalla on kaikki hyvin ja miten hyvin olen voinut. Olen niin kiitollinen siitä, että pian sylissäni on ihana pieni vauva, rakas toinen tyttäremme, pieni ihmeemme. En tiedä milloin sen kunnolla ymmärrän? Varmaan vasta sitten kun näen meidän pienen heinäkuisen ensimmäisen kerran.
Nyt kun raskaus on näin loppusuoralla minun täytyy myöntää, että pelkään. Olen tässä raskauden lopulla pelännyt sitä jos meidän heinäkuinen päättäisikin tulla ennen aikojaan, yllättäen, sairaalaan kun on kuitenkin 50km matkaa. Nyt kun se ei näytä realistiselta olen ruvennut pelkäämään tulevaa sektiota.
Kyseessä on iso leikkaus, tiedän kokemuksesta, että siitä toipuminen ja palautuminen kestää kauan. Alku tulee olemaan rankkaa ja vähän ehkä hankalaakin vauvan kanssa. Leikkauksen lisäksi minua jännittää aika osastolla, nyt kun Pekka ei ole siellä päivystämässä, niin kuin Helmin aikana. Minulle on kyllä vakuuteltu, että tällä kertaa vointini olisi leikkauksen jälkeen parempi kuin edellisellä kerralla, koska tällä kertaa minulla ei tule olemaan takana vuorokauden kestävää kipua ja fyysisesti erittäin rankkaa koettelemusta, jonka takia viimeksi sairastuin.
Ainoastaan aika näyttää miten käy. Miten leikkaus sujuu, miten siitä toivun ja miten pärjään vauvan kanssa osastolla. Haluan uskoa peloistani ja jännityksestä huolimatta, että kaikki sujuu hyvin tai ainakin, että selviän siitä mitä vastaan tuleekaan. Onneksi leikkauspäivänä Pekka on tukenani koko päivän, minun ei tarvitse kokea tätä yksin. Ja vaikka Pekka ei ensi viikolla voikaan olla sairaalassa koko aikaa, niin hän tulee olemaan siellä niin paljon kuin töiden puolesta vain ehtii. 10.7 Pekalla alkaa isyysvapaat, jotta hänestä on mahdollisimman paljon apua kotona.
Olen valmis kohtaamaan pelkoni ja kaiken sen kivun, sillä tiedän että palkinto siitä on mitä parhain. Saamme syliimme rakkaan toisen tyttäremme, pienen ihmeemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♡