Kun Helmi oli vielä masussa

23.3 On minulle erityinen päivä, se on minun syntymäpäiväni. Kaksi vuotta sitten siitä tuli erityinen päivä myös Pekalle, saimme silloin tietää että meille tulee vauva <3

Muistan vieläkin kun kävin tekemässä testin, en uskaltanut katsoa sitä, koska pelkäsin että se näyttää negatiivista. Mietin että meneekö syntymäpäiväni pilalle jos testi onkin negatiivinen. Sisimmissäni olin melko varma että olin raskaana (epämääräisen pahanolon takia), mutta en kuitenkaan voinut olla varma. Annoin testin Pekalle ja katsoimme sen yhdessä. Testiin oli ilmestynyt kaksi viivaa. Tunne oli hieman epätodellinen, "olenko oikeasti raskaana, nytkö me saamme sen vauvan." En pysty kuvailla sitä tunnetta miten onnellinen olin, se oli sillä hetkellä maailman paras juttu. Vauva oli niin toivottu ja odotettu, raskaus oli ihana uutinen. Eikun neuvolaan soittamaan ja varaamaan aikaa. Olo oli hieman jännittynyt, koska ei yhtään tiedetty mitä kaikkea on tulossa. Muistan kun soitin ensimmäistä kertaa neuvolaan ja sopersin sinne puhelimeen, että haluaisin varmistua että olenko raskaana, mutta neuvolantäti onnitteli minua puhelimessa ja sanoi "jos testi näyttää positiivista niin silloin olet raskaana". En tiennyt että ne raskaustestit on oikeasti niin tarkkoja. Olimme suunnitelleet, että kerrotaan läheisille vasta sitten kun ollaan käyty siellä neuvolassa. Oli siinä pokassa pitelemistä kun sukulaiset tulivat synttärikahveille. Olisi niin tehnyt mieli kaikille kertoa iloisista uutisista, mutta päätettiin kuitenkin odottaa, että tietäisimme vähän enemmän esim. kuinka pitkällä raskaus mahtaisi olla.

Ensimmäiset kuukaudet olin todella huonovointinen. En pystynyt kunnolla nukkumaan enkä syömään kun ällötti koko ajan. Ensimmäisinä kuukausina söin käytännössä pelkkää omenaa, kurkkua ja näkkileipää. Myöhemmin allergisoiduin omenalle ja kurkku rupes tökkimään. Töissä alkoi olemaan aika rankkaa, mutta onneksi siitäkin selvisin ja sain hoidettua työt kunnialla loppuun. En olisi selvinnyt tästä raskaudesta ilman Pekkaa. Pekka tekikin oloni niin mukavaksi kuin mahdollista ja huolehti, että minulla on kaikki hyvin. Onneksi mulla on ihania läheisiä, jotka jaksoivat tsempata mua. Mua lohdutettiin, että "eka kolmannes on vaikee, kyllä se sit helpottaa", vaan ei helpottanu. Olin todella huonovointinen koko raskauden ajan. Ekan kolmanneksen jälkeen pystyin hieman paremmin kyllä syömään, mutta muuten olo oli melko samanlainen. Autossa matkustaminen ja hissillä liikkuminen oli lähes mahdotonta, hyi. Vieläkin kun muistelee niin ällöttää. Vaikka itselleni raskausoireet olivat epämiellyttäviä ja tekivät minut välillä hulluksi, niin onneksi vauvalla oli kokoajan kaikki hyvin. Ei tarvinnut murehtia kuin omasta kurjasta olosta... Paitsi että tottakai pieni ihme siellä masussa mietitytti, "onkohan sillä varmasti kaikki hyvin". Se miettiminen ja huolehtiminen kuulemma kuuluu äidiksi kasvamiseen.

Vaikka oloni oli kurja, niin raskaudessa oli niin paljon ihania asioita ja raskaus itsessään oli maailman paras juttu. Kyllä sitä mahaa vahtas koko ajan, milloin se rupeaa kasvamaan ja milloin vauva rupeaa potkimaan. Muistan kun mentiin huhtikuussa ensimmäiseen ultraan. Voi mikä helpotus kun selvisi että kaikki on siellä masussa todella hyvin. Ja se oli jotain ihaninta ikinä kun oikeasti näki sen oman pienen murun ensimmäisen kerran. Oltii niin onnellisia ja ihmeissään katseltiin kun se niin pienenä näytti jo niin ihmiseltä. Kuvasta pystyi hyvin erottamaan pään ja jalat, ja se näyttikin jo ihan vauvalta. Kyllä siinä vierähti kyynel jos toinenkin ihania onnen kyyneleitä. Kun saatiin tietää että vauva on terve ruvettiin pohtimaan kumpi sieltä on tulossa (tosin sillä ei ollut väliä, molemmat yhtä toivottuja). Olin ihan varma että vauva olisi poika ja muutamat muutkin olivat sitä mieltä että vaikuttaa poikamasulta. Pekka oli kuitenkin ihan varma että vauva olisi tyttö, niin kuin muutamat muutkin. Siinä sitten jännitettiin että kumpikohan on oikeassa. Heinäkuussa oli sitten seuraava ultra. Hoitaja kertoi että sieltä olisi tyttö tulossa, se oli ihana uutinen. Pekan kanssa katsottiin toisiamme ja ajateltiin että voi miten ihanaa, tyttö. Nimikin oli jo selvillä: tytöstä tulee Helmi. Mentiinkin heti sairaalakäynnin jälkeen ostamaan vaaleanpunaista vauvakirjaa omalle pikku prinsessalle, ja ruvettiinkin sitä samantien täyttämään. Teemaksi nousi muutenkin vaaleanpunainen ja alettiin lastenhuonetta sisustamaan ja huonekaluja kokoamaan.

Se oli kivaa kun masu rupes kasvamaan. Siliteltiin massua ja Pekka suukotti sitä. Minusta oli todella ihanaa kun Pekka luki sadun Helmille joka ilta. Juteltiin masuun ja mie lauloin Helmille joka päivä. Se tuntui kyllä kieltämättä aluksi hassulle puhua masulle kun tuntui siltä että olisi puhunut itsekseen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen omaan vartalooni kuin raskaana ollessani. Pidin siitä kun maha luvan kanssa pyöristyi. Siellä kasvoi meidän oma pieni kulta. Kyllä se on ihmeellistä kun yhdessä kehossa sykki kaksi sydäntä. En tarkalleen muista milloin tunsin potkut ensimmäisen kerran, mutta se oli ihanaa. Sen kyllä muistan, että Pekka tunsi Helmin potkut ensimmäisen kerran meidän ensimmäisenä hääpäivänä, se oli paras hääpäivälahja. Varsinkin loppua kohden Helmi oli kova potkuttelemaan, etenkin öisin kun olisi edes jotenkin pitänyt yrittää levätä.

Helmi viihtyi kyllä masussa, jopa pariviikkoa yli lasketunajan. Vaikka kuinka pidin masusta, niin kyllä sitä loppuvaiheessa vaan toivoi että Helmi tulisi ulos. Me tosiaan kaikkea mahdollista yritettiin, ilman mitään vaikutusta. Lopulta raskaus oli mennyt jo niin pitkäksi että pakko oli ruveta käynnistelemään. Jos Helmi olis saanu päättää se oliski varmaan jääny sinne masuun. Kätilöt ja lääkärikin koitti kaikkia mahdollisia keinoja että Helmi olis sieltä lähtenyt tulemaan, mutta neidillä oli tosi kova tahto jo silloin. Lopulta Helmi piti "kaivaa" ulos sieltä masusta, kun 24h ensimmäisten (kivuliaiden) supistusten jälkeen raskaus päättyi kiireelliseen sektioon. Vaikka synnytys oli minulle rankka ja kivulias, niin onneksi Helmi saatiin terveenä ja hyvinvoivana tähän maailmaan ja ollaan siitä todella onnellisia. Meidän suurin haave oli toteunut, saimme lapsen ja meistä tuli äiti ja isi. <3