Rv 21+2, aamulla 7:15 meillä oli edessä rakenneultra. Ennen ultraa minua jännitti aika paljon, vaikka sisimmässäni uskoin kaiken olevan hyvin. Kuitenkin raskaudessa mikään ei ole varmaa ja se välillä pelottaa.
Tälläkään kertaa ultraaminen vatsan päältä ei ollut täysin kivuton kokemus (johtuen minulle aiemmin tehdyistä sektioista ja kiinnikkeistä). Onneksi kipua tuntui vain silloin, jos kätilön tarvitsi painaa laitetta vatsaa vasten kovempaa ihan alhaalta. Suunnilleen navankohdalla, ylempänä vatsassa ei tuntunut juurikaan kipua. Jossain vaiheessa ehkä puolen välin jälkeen ultrausta alkoi vähän tulemaan huono olo, mutta ei onneksi pahemmin. Pystyin hyvin olemaan paikallani koko ultrauksen ajan. Täytyi vain lopuksi rauhallisesti nousta istumaan, olla hetki siinä ennen pystyyn nousemista.
Ultraus kesti melkein 45min. Onneksi tällä kertaa näkyvyys kohtuun oli parempi, vauva ei ollut niin piilossa kuin aiemmin. Kätilö tutki melko kauan ja perusteellisesti sydäntä ja aivoja. Vaikka hän oli sanonut, että hiljaisuutta ei pidä säikähtää, koska hän vain silloin keskittyy tarkasti tutkimukseen, niin silti minulla meinasi itku tulla. kun jännitin niin paljon mitä siellä näkyy vai näkyykö. Piti napata Pekkaa kädestä. Oli helpotus kuulla, että kaiken tarvittavan pystyi näkemään, vauvan sydämessä ja aivoissa ei havaittu mitään poikkeavaa, ei myöskään muualla kehossa. Kätilön mukaan myös huuli näytti ehjältä, uskomatonta, että senkin pystyy näkemään. Olin niin helpottunut, kiitollinen ja onnellinen. Kaikki oli juuri niin kuin tässä vaiheessa pitääkin. ♡
Lopuksi kätilö kysyi haluammeko tietää vauvan sukupuolen. Olimme tälläkin kertaa yksimielisiä siitä, että ehdottomasti haluamme, jos sen vain pystyy näkemään. Kätilö alkoi ultraamaan jalkoväliä, juuri silloin vauva kieppui ja kesti hetken ennen kuin alapäästä sai kunnon näkymän. Välillä näytti siltä, että siellä jotain sojottaa, välillä siltä, että siellä olisi "viiru". Kätilö sai alueen näkymään kunnolla ja sanoi, että kyllä hän pojalta näyttää ja tutki vielä lisää. Siinä vaiheesa itsekin pystyin havaitsemaan, että kyllä hän tosiaan poika on! Kätilö vielä tarkemmin näytti sukuelimiä ja totesi olevansa sukupuolesta niin varma, että hän jää eläkkeelle, jos vauva olisikin syntyessään tyttö. Olimme Pekan kanssa niin innoissamme ja onnellisia. Sisälläni kasvaa 430grammainen pieni poika, ihanaa! ♡
Suoraan ultran jälkeen kiiruhdimme kahdeksanteen kerrokseen pelkopolille. Meille oli varattu aika samalle päivälle ultran kanssa mikä oli kätevää, ettei tätä +50km matkaa sairaalaan tarvitse moneen kertaan kulkea ees taas. Siellä kerroin mm. kokemuksiani ja fiiliksiäni edellisestä leikkauksesta ja ajatuksiani tulevasta sektiosta. Käynti oli hyvä, mutta ei mitenkään mullistava, sillä pelkoihini tulevaan leikkaukseen liittyen ei kukaan osaa antaa vastauksia. Esim miten leikkaus tulee sujumaan, miten selviän siitä yksin ilman Pekkaa jne (ainakaan tällä hetkellä tukihenkilöä ei lasketa leikkaussaliin). Kuitenkin lähdin pelkopolilta kotiin hyvällä mielellä, minua oli kuunneltu ja rohkaistiin ajattelemaan, että on todennäköistä, että leikkaus sujuu hyvin. Ja se on myös ihan ok, vaikka pelottaa, on myös hyvä että sairaalassa tiedetään pelkoni, joten siihen osataan mahdollisesti leikkaustilanteessa suhtautua. Omasta mielestäni tärkeintä on se, että pelko ei ainakaan tässä vaiheessa ole kovin suurta eikä mitenkään jokapäiväistä. Pystyn nauttimaan raskaudesta ja keskittymään raskauden mukana tuomiin ihaniin juttuihin. Jos pelko yltyy ja/tai haluan myöhemmin tulla juttelemaan, ei tarvitse muuta kuin soittaa ja varata aika. Kätilö oli ihana, empaattinen ja erityisen mukava! Hänen kanssaan oli helppo jutella, kiitos jälleen positiivisesta pelkopolikokemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♡