Minulla ei ole äitikavereita ja välillä se harmittaa minua, se on asia mitä kaipaisin elämääni. Ystävillämme, kavereillamme tai sisaruksillamme ei ole lapsia, meidän ihan naapurissakaan ei asu perheitä kenellä olisi pieniä lapsia, ainakaan niin, että tietäisimme/tuntisimme heitä.
Olisi ihanaa, että olisi päivisin seuraa, Helmillä ja Vilmalla olisi leikkikavereita. Olisi hauska leikkiä ja ulkoilla yhdessä muiden kanssa. Olisi mukava jutella jonkun kanssa huolettomasti lapsiin liittyvistä jutuista. Niistä asioista mitä lapset ovat puuhanneet ja oppineet, siitä että elämässä perhe ja lapset ovat kaikista tärkeimpiä juttuja. Niistä asioista mitkä välillä vanhemmuudessa ottavat päähän, väsymyksestä, uhmasta, kiukkukohtauksista ja yöitkuista. Olisi mukava höpötellä jonkun kanssa, lastenvaatteista, syömisistä tai syömättömyydestä/nirsoilusta, leikeistä, leluista, peleistä tai ihan mistä vain. Tehdä jotain hauskaa lasten kanssa yhdessä esim. käydä porukalla Hoplopissa, puistossa tai metsäretkellä, kesällä Tykkimäessä tai rannalla. Jakaa jonkun muun äidin kanssa kokemuksia raskaudesta, synnytyksestä, lapsiarjesta, ruuhkavuosista, äitiydestä ylipäätään. Jakaa iloisia uutisia siitä mitä kaikkea lapset ovat oppineet ja miten he ovat kasvaneet, mahdollisesti saada myös tukea vanhemmuuteen ja uudenlaisia näkökulmia, ennen kaikkea uuden kaverin, jolla on samanlainen tai ainakin samantyylinen elämäntilanne kuin minulla. Olisi ihanaa, että tytöt saisivat kavereita.
Vaikka minulla ei ole äitikavereita, niin onneksi minulla on ihania ystäviä ja kavereita muuten. Sitten tämä menisi jo todella surulliseksi, jos ei olisi yhtään ystävää. Ja tottakai juttelen heidän kanssa samoja asioita mitä tuossa aiemmin mainitsinkin, mutta välttämättä minulla ei ole heidän kanssaan aina niin paljon sellaisia yhteisiä juttuja. Ja kun ei ole samanlaista elämäntilannetta, niin en ehkä saa heiltä sellaista vertaistukea tai ymmärrystä mitä toiselta äidiltä ehkä saisin. Tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Näen myös aina välillä serkkujani kenellä on pieniä lapsia ja Helmillä on seuraa onneksi kerhossa. Ja olenhan minä pärjännyt tähänkin asti näin, että kyllähän minä pärjään, mutta olisihan se mukavaa saada uusia tuttavuuksia.
Meillä on lähes samanikäiset tytöt, täällä 2/15 ja 8/18 :) Kun esikoinen oli puolivuotias aloin käydä esikoisvauvakerhossa ja nopeasti oltiinkin tosi aktiivisia meidän alueen vauvatouhuissa. Saatiin ihania ystäviä ja meillä oli erityisesti sellainen mahtava kolmen kopla kun tytöt syntyneet 2kk sisään. En ikinä unohda sitä kevättä ja kesää kun nämä tytöt oli päälle vuoden ja kierrettiin kaupungin leikkipuistoja ja junissa ja metroissa törröttöttiin rattaat kylkikyljessä, se oli niin ihanaa aikaa <3 sitten tuli uusi arki ja työt ja yhteydenpito luonnollisesti väheni, kun kuitenkaan ei ihan naapureissa asuttu. Meille tuli ajankohtaiseksi muutto ja halvempi, isompi asunto ja lähempänä asuvat isovanhemmat houkuttivat pois pk-seudulta. Ajattelin, että uusia ystäviä löytyy varmasti täältäkin. Toisin kävi. Ensinnäkin meidän kuopus syntyi täysin yllättäen erityisenä ja vaaleanpunainen vauvakupla muuttuikin sairaalassa ravaamiseen ja ekat kk oli varsinkin aika rankkoja. Nyt esikoinen käy kerhossa ja saanut sieltä onneksi kerhokavereita, mutta itse en ole jaksanut lähteä mihinkään... Kyllä tuntuu jotenkin kovin yksinäiseltä ja harmittaa tää tilanne. Eli samaistuin kyllä kirjoitukseesi. Vaikutat tosi ihanalta ihmiseltä, oon jonkun aikaa seurannut sua instassa ja blogissa :)
VastaaPoistaNiinpä onkin, hih :) Juuri tuollaisesta äitikaveruudesta itse haaveilen. Harmittaa kyllä sinun puolesta tuo, että uudella paikkakunnalla ei ole löytynyt äitikavereita. :( Ja varmaan aikuisten seuraa ja vertaistukea kaipaa vielä enemmän, kun sen on saanut kokea. Tsemppiä kovasti <3 Meilläkin onneksi Helmi näkee kerhossa kavereita ja olen saanut onneksi somen kautta vertaistukea. Kiitos kauniista sanoistasi, mukavaa, että seuraat meidän juttuja ja kuulumisia :) Mulle saa laittaa viestiä jatkossakin, jos siltä tuntuu ja kaipaa juttuseuraa. Mukavaa alkanutta viikkoa!
Poista