Vuosi sitten jouduimme luopumaan erittäin rakkaasta ihmisestä. Mamma oli minulle tietysti rakas mamma, mutta hän oli myös ystäväni. Mamma asui melkein naapurissamme, minulla oli aina päivisin paikka minne mennä, jos kotona hallitsi kaaos tai minulla meni hermo erään neidin kiukutteluihin tai jos kaipasin seuraa tai tunsin oloni yksinäiseksi.
Mamma oli oikeastaan aina kotona ja oli hyvin ilahtunut vierailuistamme, hänellä ovi oli aina auki meille. Tiedän, että minulla on paljon läheisiä kenelle teoriassa ovet on aina auki, että kylään voisi tulla "milloin vain", mutta ei se käytännössä tietenkään ole aina mahdollista. Ihmisillä on työt, harrastukset ja muut menot ja minulla ei ole autoa. Enkä oletakaan, että aina sopisi eikä siinä mitään. Kaipaan vain sitä, että olisi joku paikka minne mennä, kun tuntuu, että ahdistaa tai ihan vaan sen takia, että kaipaan seuraa tai että Helmillä olisi kivaa tekemistä. Tykkäsin siitä, että lähellä oli paikka minne mennä. Mamman myötä olen väkisin tuntenut oloni yksinäisemmäksi juuri näistä edellä mainituista syistä ja tietysti päällimmäisenä ikävä rakkaan ihmisen menettämisestä.
Neljä polvea kesällä 2016. Äiti, tytär, tyttärentytär, tyttärentyttärentytär ♡
Mamma rakasti Helmiä todella paljon ja Helmi oli hänen elämässään todella suuri valopilkku. Koen sen todella epäreiluksi, että Mamma ei tule koskaan näkemään meidän tulevaa heinäkuista, myöskään tämä pieni ihme ei pääse koskaan Mammanmamman syliin eikä heillä tule olemaan mitään yhteisiä muistoja. Mutta olen siitä kyllä todella kiitollinen, että Mamma ehti kuitenkin näkemään, että minusta tuli äiti ja hän näki miten Helmi kasvoi pienestä vauvasta taitavaksi taaperoksi. Hän näki että minulla on homma hanskassa ja tiesi että osaan kasvattaa Helmistä ihanan tytön, Mamma tiesi, että kyllä minä pärjään.
Minua lohduttaa se, että tiedän kyllä mitä Mamma ajattelisi tästä raskaudesta ja tulevasta vauvasta. Pieni ihme saisi varmasti yhtä paljon rakkautta kuin Helmikin. Mamma olisi todella onnellinen ja ilahtunut, sillä muistan, että hän kovasti toivoi sitä, että Helmi saisi joskus sisaruksen ♡ Ikävöin Mammaa todella paljon, samalla olen onnellinen ja kiitollinen kaikista yhteisistä hetkistämme, joita saimme kokea 26 vuoden aikana. Kauniit muistot säilyvät aina.
Tämä vuosi ilman Mammaa on ollut minulle rankka, vaikka ihania asioita onkin tapahtunut. Ajattelin jo viime keväänä, että elämän on pakko jatkua, vaikka meidän arkemme on väkisin muuttunut todella paljon Mamman poismenon myötä. Muistan miten kivuliasta oli aikoinaan Papastakin luopua, siihen meni vuosia. Tänään olisi Papan syntymäpäivä, hän täyttäisi 92 vuotta. Muistan, kun kerran kysyin Papalta, että miltä tuntuu, kun on syntymäpäivä perjantaina 13. päivä ja hän vastasi: "minulle se ei ole epäonnenpäivä, vaan onnenpäivä." Ikävä on kova, tiedän että suru vaatii aikaa, tiedän myös, että kun aikaa kuluu tarpeeksi niin suru muuttuu kaipuuksi ja kauniiksi muistoiksi. Minusta Jenni Vartiainen laulaa kappaleessan Suru on kunniavieras niin kauniisti ja lohduttavasti: "Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt, hajoaa se maahan multaan. Näät sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa".
Olen onnekas, kun olen saanut kasvaa kaikkien isovanhempieni ympäröimänä, vaikka äitini vanhemmista olen jo joutunut luopumaan. Toivon, että minulla ja lapsillani tulee olemaan vielä paljon ihania hetkiä isäni vanhempien kanssa, S-mamman ja P-papan. ♡ Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet tukenani, ottaneet osaa suruumme ja lohduttaneet. Tiedän, kyllä tämä vielä helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♡